tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivä



Ystävyys.
Minulla on yksi ystävä, joka on ollut mukana elämässäni siitä lähtien, kun täytin 5vuotta. Nykyään nähdään harvoin, mutta silti ollaan mukana toistemme elämissä. Myös muutama lapsuuden/nuoruuden/teini-ikäisyyden ystäväkin on säilynyt. Ei montaa, mutta muutama. Heidänkin kanssa nähdään harvoin, mutta ihmeellisesti sitä kuitenkin  toistemme mukana kuljetaan.
Nuoren aikuisena sain taas uusia ystäviä, heistäkin osa on jäänyt elämääni tavalla tai toisella mukaan. On mahtavaa, että vaikka ei kauhean usein nähdäkään, kaikki jatkuu nähdessämme kuin aikaa välissä ei olisi ollut laisinkaan. Tuntuu hyvältä, kun elämässä on paljon erilaisia ihmisiä.
Toisaalta sitten taas, kauhean harvoin tässä varsinaisesti ketään tapaa. Elämä pyörii sen oman arjen ja perheen parissa. Aika hurahtaa ihan huomaamattomasti, ihan hullua vauhtia. Yhtäkkiä tajuaa, että rakkaan ystävän tapaamisesta on kulunut vuosi.
Mutta täytyy sanoa, että ystäviksi luen myös tämän perheeni. Näiden jätkien kanssa on mukava viettää aikaa, tehdä kaikkea kivaa, reissata tai olla vain.
Tietenkään se ei poista sitä, että olisi kiva nähdä ystäviäkin useammin.



Myös eläimet ystävystyy keskenään. Esimerkkinä nyt vaikkapa meidän kuohitut pässiveljekset Ville ja Veeti. Ne on kuin paita ja peppu. Olen ne pariin kertaan joutunut erottamaan, ja voi sitä huolta ja hermostuneisuutta, joiden valtaan pässirievut joutuivat. Ne määkivät toisilleen, ja pysyivät näkökontaktissa niin pitkään, kuin vain voivat.

Laitoin syksyllä Veetin uuhien joukkoon kiimoja synkronoimaan (Ville ja Veeti ovat molemmat kuohittuja). Ville jäi pässilään. Jätkät malttoivat juuri ja juuri syödä, kun piti jo mennä aidalle notkumaan, että näkisi velipojan  (pässien ja uuhien talvitarhan välissä on strategisesti kutut. Eipähän tule hinkua pässeillä vierailla kiimaisen uuhen luona, kun vartijana toimii sarvellinen Valpuri-kuttu...).
Kun muu lauma meni sisälle lampolaan päivälevolle ja märehtimiselle, Ville ja Veeti jäivät ulos. Ne tuijottivat toisiaan, ja märehtivät seisaaltaan. Jos toinen hävisi näkyvistä, tuli toiselle hätä. Se määki ja juoksi sisälle ja takasin ulos, etsi veljeään. Kumpaakaan ei hetkauta laisinkaan, jos joku muu lähtee pässilaumasta pois. Mutta annas olla, jos velipoika lähtee... Olenkin mietttinyt, että jos näistä jommalle kummalle tapahtuu jotain, pitänee toinenkin laittaa pois. Ovat kuitenkin ikänsä olleet yhdessä.

Kuvissa Ville ja Veeti halaavat. Lampaat halaa painamalla poskensa yhteen. Usein myös silmät suljetaan, ja siinä voidaan olla ihan hyväkin tovi, läheisyyttä tankkaamassa.

Hyvää ystävänpäivän iltaa/yötä lukijoille. Halailkaa toisianne!

torstai 9. helmikuuta 2017

Talven ylistystä

Hiihtoretkellä. Huomaa porokoirat pisteinä jään reunikolla...

Hiihtoretken eväshetki.
Minä rakastan tätä maalla asumista. En aina, enkä varauksettomasti, mutta muulla tavalla en osaisi asua.
Rakastan lampea meidän takapihalla. Se on pieni lampi, jossa ei voi uida (koirat välillä puljaa siinä kesäpäivinä, ja se haju on kyllä aika karsea, mikä lammesta jää koiriin). Mutta talvisin siinä voi hiihtää ja luistella. Tai vain istua penkillä, ja imeä luontoa ja hiljaisuutta itseensä.

Takapihan lammelle on kolattu luistinkenttä.

Kun ihmiset luistelee, voi poropojat toteuttaa itseään hangessa...

Tässä tulee usein istuttua.
Ja rakastan myös sitä, että takapihalta lähtee latu, joka kiertelee lammenjäillä, metsissä ja pelloilla. Eihän se mitään tasaista, tehtyä latua ole, mutta tällaiselle metsänkulkijalle aivan täydellinen. Meidän hiihtoretkiin kuuluu tietysti myös eväät. Kahvia, kuumaa kaakaota, leipää ja keksiä. Usein reissussa vierähtää helposti parituntinen. Siihen kun on vielä illalla sauna, on elo lähes täydellistä.

Taas hiihtoretkellä, peltojen poikki metsään. Porokoirat taas pisteinä metsänrajassa.

Pakkohan se on huomata, että näiden kiireettömien ulkoilupäivien jälkeen kaikilla on hyvä mieli. Kukaan ei hermoile eikä stressaa turhia. Mieli on virkistynyt, rauhoittunut. Ruumis hyvällä tavalla rasittunut, uni maistuu. Niin se vain luonto hoitaa.
Tätä kun voisi jakaa sitä haluaville. Tarvitseville. Ehkä tulevaisuudessa.

Oma ja kylän lapset luistelemassa.
Nuotio ja eväät vahvasti mukana. Ja poropojat sitä mieltä, että myös heidän kuuluu saada evästää.

Olenkos maininnut, että toimimme tukiperheenä? Olemme olleet sitä nyt noin vuoden verran. Luonamme vierailee "lainalapset" kerran kuussa, yhden viikonlopun verran. Kesällä on sitten vähän pidempi jakso tiedossa.

Oman lapsen ja lainalasten kamppeet kuivumassa. Lienee turha sanoa, että ulkoilun ilosanomaa toetutamme myös lainalasten meillä ollessa.

On ollut rikastuttava kokemus olla tukiperheenä. Niin meille aikuisille, kuin omalle lapsellekin. Toivottavasti myös tuettaville lapsille. Ja heidän vanhemmilleen. Yksilapsisesta perheestä tuleekin hetkeksi kolmilapsinen. Eteen tulee ongelmia ja tilanteita, joihin ei yhden lapsen kanssa juurikaan ajaudu. Kärsivällisyyttä koetellaan toisinaan, mutta paljon uutta opitaan koko ajan. Tukiviikonloput on ihan odotettuja viikonloppuja meidän perheessä.

Lampi täyden kuun valossa.

Mikähän tämän postauksen pointti nyt sitten oli? Maalailla maaseudun ihanuutta? Tuoda luonnon elvyttävää voimaa esille? Tukilapset?
En tiedä, mutta tällainen syntyi oltuani koirien kanssa 1,5 tunnin lenkillä lähes täydellisessä kevätpakkassäässä.

lauantai 4. helmikuuta 2017

Tulevaisuuden haaveita



Vuosi 2017.
Huikeita suunnitelmia tälle vuodelle. Suunnitelmia, haaveita ja unelmia.
Osa haaveista todennäköisesti jää haaveiksi, unelmat unelmoitaviksi ja suunnitelmatkin varmaan ehtivät muuttumaan useaan kertaan, mutta silti odotan innostuneena ja jännittyneenä tulevaa.

Olen liittynyt Green Care- ryhmään, jossa suunnittelemme oman palvelukuvauksen luomista. On ihanaa, kun saa jäsentää omia haaveitaan, puhua ääneen ja saada mielipiteitä.
Aina on tämä meidän tila tuntunut ihan liian pieneltä nykymaailmaan sijoitettuna. On tuntunut, että täytyisi olla todella paljon suurempaa, että tilasta saisi edes pienen osan tuloista. Tähän asti meidän tila on ollut pelkästään harrastustoimintaa. Harrastustoimintaa, joka mielellään nielaisee rahat kitusiinsa. Olemme ehkä päässeet tilanteeseen, jossa elukat maksavat ite itsensä, mutta mitään ylimääräistä ei kyllä piironginpohjalle jää.

Luonto- ja eläinavusteinen toiminta voisikin yhtäkkiä olla se meidän juttu. Olen asiasta todella innoissani, ja kirjoitellut paperille kymmeniä erilaisia palvelukuvauksia. Pohtinut, mihin meidän pientilan rahkeet riittää, ja mitä minä haluaisin tehdä "isona".
Luonnon parantavasta ja elvyttävästä voimasta on tiedetty jo ikiajoista lähtien. Jotenkin vain olemme päässeet unohtamaan sen tässä kehityksen huumassa. Uskon vakaasti, että luonto, eläimet ja järkevä, "oikea", tekeminen voi olla suurena apuna kuntoutumisessa tai ennaltaehkäisyssä. Ihminen tarvitsee tunnetta että on tärkeä, elossa.  Luonnosta ja eläimistä huolen pitäminen tarjoaa juuri tätä. Eläin tarvitsee ihmistä pysyäkseen hengissä. Lampaat kuolisivat aika pian lampolaan, jos ihminen ei veisi niille vettä ja ruokaa.







Ihmisten hyvinvoinnista huolehtiminen on tullut ihan sydämen asiaksi. Etenkin heidän, jotka syystä tai toisesta ovat heikommassa asemassa. Oli hienoja hetkiä hoivakodissa, kun muistisairaille lukupiiriä pitäessäni saimme aikaan kunnon juttelu- ja muistelutuokion. Nauroimme, kerroimme tarinoita, muistelimme menneitä. Vanhukset pingahtivat eloon yksi toisensa jälkeen. Kirjassa emme päässeet muutamaa riviä pidemmälle, mutta saimme jotain paljon tärkeämpää.
Jos tätä pystyisin tarjoamaan työkseni, ja ottamaan vielä mukaan pikkuruisen tilamme eläimineen, olisin erittäin onnellinen nainen.